Ne asiat, joita ei ääneen haluaisi sanoa

Postauksen kuvat Petra Suurkari.
Sitä katselee muiden puolivuotiaita ja ahdistaa. Miksei minun koira ole yhtä taitava? Ai että tokossakin saisi kilpailla jo 4 kuukauden päästä? Haha, in my dreams. Koira ei ota edes kapulaa suuhun. Miksi muiden koirat osaa enemmän? Miksi ne tottelee nopeammin? Siksi että me ei olla treenattu tarpeeksi. Miksi? Ei ole ollut työharjoitteluilta tarpeeksi aikaa. Pitäisikö tuntea huonoa omatuntoa? Entä silloin kun rankkojen työpäivien jäljiltä kotona on yliaktiivinen koira joka kaipaisi pitkää lenkkiä ja aktivointia kolmen päivän edestä? Olenko ollut vain laiska tai huono koiranomistaja, jos en joinain päivinä jaksa kaivaa naksutinta edes kaapista tai uhrata ajatustakaan treeneille? Niin paljon kysymyksiä, turhautuneisuutta. Harrastuskaveri, lemmikki, lenkkikaveri. Ystävä, harrastusväline. Haluanko minä todella, että joku sentintarkasti määrittelee onko koira juuri oikeassa asennossa, tekeekö se tarpeeksi tarkasti ja innokkaasti? Haluan. Yleensä. Entä silloin kun en halua? Saammeko tehdä asioita vähän-sinne-päin vai pilaammeko kaiken aiemmin treenatun?

Olen ainoa joka ajattelee näin, soimaa ääni päässäni. Itseään - missä asiassa tahansa - katsoo aina kriittisemmin kuin muita. Ketä minä oikeastaan edes yritän tehdä onnelliseksi? Itseäni, Aidaa vai muita ihmisiä. Siinä vasta kysymys. Luen siitä kuinka toiset tekevät kympin kokonaisvaikutelman alokasluokassa alle vuoden ikäisenä ja kuinka harrastuspoolissa on ainakin kymmenen lajia. Miten ehditään treenata 7 kertaa viikossa, parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä. Nykyään pitäisi tuoda itsestään esille jonkinnäköinen superminä - etenkin sosiaalisessa mediassa. Kirjoitetaan kilpaa Facebookiin, blogiin ja kavereille miten se Musti oli taas niin hienona. Edellisen päivän treenien jälkeisestä itkukohtauksesta ei tarvitse hiiskua sanaakaan.

Virtuaalinen minä - kuka edes olet? Voiko joku käsi sydämellä ja puhtaalla omatunnolla väittää, että ei ole ikinä kaunistellut sanomisiaan netissä? Haluamme tehdä itsemme tärkeäksi, ja missäpä muualla se olisi helpompaa kuin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa.

Tiedän että asiat eivät ole niin radikaalisti kuin yllä kuvailin. Ja onhan minulla hieno koira. Koira, jonka voi ottaa mukaan minne vain. Se menee niin metroon, bussiin kuin ratikkaan. Ja autoon. Sen voi ottaa tallille ja se osaa varoa hevosia. Se tulee kaikkien kanssa toimeen ja rakastaa kaikkia. Koira, joka tulee kutsusta luokse vaikka ympärillä ois jännempää. Ja joka kuuntelee, kun sanoo ei. Se ei räksytä turhaan. Se ei pelkää uusia asioita vaan suhtautuu niihin mielenkiinnolla.

Se tulee iloisesti peppu heiluen kotiin tullessa vastaan, kantaa lelun jalkojen juureen ja hyörii ympärillä. Treenitavarakaapin avaaminen synnyttää saman reaktion. Aamuisin parasta on se, kun nousen ylös ja vien lenkille. Aida on takuuvarma hyvän mielen tuoja, jos ei ota paineita siitä, mitä meidän pitäisi olla tai osata. Ja eikö loppujen lopuksi ole tärkeintä se, että molemmilla on hauskaa ja kiva fiilis - oli kyse sitten treenien jälkeisestä olotilasta tai ihan vain jokapäiväisestä arjesta.

"Valiokoira", lässytti avomieheni Aidalle. Tuhahdin sen tuskin koskaan olevan mikään valio. Vastaus oli lohduttava: "Ehkä sen viisaus kukkii myöhemmin."
Minun rakas pieni hymyilevä soopelinturjake. <3

Piis and lööv, älkää verratko itseänne muihin.