Meidän vuosi

Vuosi sitten marraskuu oli synkkä. Koko syksyn olin haaveillut koirasta - en ollut yli kymmeneen vuoteen tottunut elämään ilman karvaista kaveria. Olin pitkin vuotta etsinyt shelttiurosta, merlen väristä. Sopivia pentuja ei vaan löytynyt ja olin aina vähän myöhässä pentukyselyistä. Sitten se tuli vastaan Facebookin aikajanalla. Niin, siis soopelin värinen narttupentu joka kaiken lisäksi etsi vielä sijoituskotia. Jossain mielenhäiriössä lähdin heti kirjoittamaan yksityisviestiä kasvattajalle, joka totesi kyselyitä tulleen paljon ja on ehkä yhteydessä myöhemmin. Lannistuin. Taas myöhässä. Vaan mitäpä vielä? Jonkun ajan kuluttua sain takaisin päin viestiä, että olisimme luultavasti oikein mainio sijoituskoti tälle mussukalle erityisesti sijaintimme takia. Sovimme treffit Porvoon linja-autoasemalle parin viikon päähän, ja sieltä sitten jatkaisimme matkaa yhdessä kasvattajan kotiin pentusia katsomaan.

Ja siellä se oli. Pentueen ainut narttupentu, hieman veljiensä varjoon jäävä - vaan ei liikaa. Ihastuin samantien ja pennuntuoksusta huumaantuneina sovimme vielä yhden tapaamisen ennen varsinaista hakureissua. Seuraavalla tapaamisella hakupäiväksi sovittiin 26.12. Joulun odotus oli mieletöntä aikaa - voiko parempaa joululahjaa itselleen antaa, kuin pienen, pehmoisen shelttipennun?

Aida 5 viikkoa & Aida 7 viikkoa

Tapaninpäivän aamuna en malttanut pysyä pöksyissäni. Ihmekös tuo.. Olin viettänyt joulua vanhempieni luona yhdessä avomieheni kanssa, ja puolenpäivän aikoihin äitini starttasi auton Haminasta kohti Porvoota. Pennun hakeminen näin oli tuplasti helpompaa kuin bussilla kulkien, meillä kun ei edelleenkään sitä autoa ole. Matkan aikana tarkistin noin tuhannesti että minulla oli edelleen rahat lompakossa ja muut tarvittavat vermeet mukana. Shelttipennulle oli varattu peitto matkalle, jotta sille ei tulisi kylmä. Vielä matkallakin pohdimme, että olisiko se nyt Aida vai Nilla? Puolivälissä päätin, että Aida siitä tulee. Ja niin siitä tuli. Kasvattajan luona kirjoitimme sijoitussopimuksen, pakkasimme kasvattajalta lelun ja pentupeiton mukaan ja pakkasimme uuden, kolmihenkisen perheemme autoon. 

Seuraavat päivät vietin lattiatasossa Aidaa ihastellen ja sen kanssa leikkien. Koko asunto oli vuorattu sanomalehdillä, mutta jostain syystä pentu löysi aina sen paikan, missä ei ollut lehteä. Sisäpihalla oli paljon kaikkea jännää tutkittavaa. Kaupungin äänet sekä kiinnostivat että jännittivät - muutaman päivän kuluttua hakureissusta pentu pääsi ensimmäistä kertaa sekä metroon että bussiin ihmettelemään kaupungin vilinää. Kovasti jännitti, mutta kaupungissa Aida oli oikein reipas ja pätevä pieni koiran alku. Kotimatkalla väsytti jo niin paljon, että silmät lupsahtelivat kiinni. Viereisen penkin mummot ihastelivat pientä karvapalloa. 

Viikkojen saatoissa opettelimme, että sisälle ei saisi pissata, seiniä ei saa syödä eikä johtoihin saa mennä pyörimään. Lelut on paljon kivempia purra kuin ihmisten kädet. Hihnassa ei poukkoilla ympäriinsä vaan kävellään nätisti. Ja kun mami pyytää tänne, niin siitä saa paljon namia! Hetkinen. Hmm. Miten minusta tuntuu, että muistutan vielä edelleen näistä asioista?

En voi todeta että hetkeäkään en olisi katunut. Pitkän Järvenpäässä vietetyn koulupäivän jälkeen kotona ottaa Duracell-sheltti ja ulkona sataa kaatamalla vettä samalla kun merituuli piiskaa kasvoja. Sohvatyynyn syöty vetoketju vähän vituttaa. Ja se järsitty kulma seinässä.. Vaan voin todeta, että tämä vuosi on antanut minulle rutkasti enemmän iloa, kuin pari sitä edeltävää. Pieni karvapallo ei ehkä ole enää niin pieni, mutta Aida on uskomattoman kaunis nuori sheltti. Eikö? :)